Karl af Hällström:
Haluan olla luterilainen!
Saarna Pernajan kirkossa 31.10.2004
Haluan olla luterilainen!
Saarna Pernajan kirkossa 31.10.2004
Tapasin muutama vuosi sitten virolaisen kollegan. Hän hoiti paitsi seurakuntaansa Virossa myös pientä luterilaista seurakuntaa Venäjällä. Ei tässä vielä mitään; tällaiseenhan välillä joudutaan pappispulan takia. Tämä venäläinen seurakunta ei kuitenkaan ollut ihan lähellä Viroa, sillä se sijaitsi Vladivostokissa, Tyynen meren rannalla.
Kollegani siis kerran kuussa matkusti junalla Virosta koko suuren Venäjän halki toimittaakseen jumalanpalveluksen ja hoitaakseen muita papillisia tehtäviä Vladivostokissa. Junamatka kesti kolme päivää suuntaansa, mikä tarkoitti että hän oli matkoilla yli viikon joka kuukausi. Sen on täytynyt olla rasittavaa.
Istuessaan junassa kollegani tietenkin keskusteli kanssamatkustajiensa kanssa. Yksi heistä kysyi kerran mitä hän teki ammatikseen. ”Olen luterilaisen kirkon pappi,” tämä vastasi. ”Vai niinkö? Onko sellainen kirkko jo ehditty perustaa?” toinen kysyi. ”Kuinka niin?” kysyi pappi. ”Niin, eihän siitä ole niin kauan kun hän kuoli.” – ”Siis – kuka kuoli?” – ”No mutta, Martin Luther King, tietenkin.”
Tämä väärinkäsitys osoittaa meille kaksi asiaa. Ensinnäkin huomaamme millä tasolla uskonnonopetus oli neuvostovallan aikaisissa kouluissa – jos sitä lainkaan olisi ollut. Toiseksi huomaamme mikä merkitys uskontokunnan nimellä voi olla. Meidän kirkkomme, kuten myös tohtori King, on saanut nimensä Martti Lutherin mukaan.
Tämä olisi kauhistuttanut Lutheria itseään. Hän ei halunnut että hänen seuraajansa kutsuisivat itseään luterilaisiksi, vaan että he tuntisivat ja tiedostaisivat itsensä kristityiksi. Eihän Luther, vaan Kristus, ollut kuollut heidän syntiensä tähden. Kristus oli Lutherille kaiken keskus – ja siinä meidän on syytä seurata Lutheria.
Kun Luther naulasi 95 teesinsä Wittenbergin kirkonoveen lokakuun 31. pnä 1521, tasan 483 vuotta sitten, hän ei aikonut tuottaa sellaista kumousta kirkossa kun siitä sitten syntyi. Hän tahtoi puhdistaa kirkon ja uskon siitä kuonasta joka siihen ajan myötä ja matkan varrella oli tarttunut. Luther kuitenkin piti kirkkoa sinällään suuressa arvossa, ja usko Kristukseen oli hänelle kaikki kaikessa; se piti tuoda voimakkaasti esille.
Lutherin ajatuksilla oli kuitenkin myös poliittisia seurauksia, joita hän, teologiparka, ei ollut tullut ajatelleeksi. Nämä seuraukset koettiin toisaalta uhkana ja toisaalta mahdollisuutena.
Kirkon vallanpitäjät, paavi Leo XIII etunenässä, tunsivat valtansa perustan uhatuksi, ja kävivät siksi vastahyökkäykseen, jonka seurauksena Luther seuraajineen saivat lähtöpassit katolisesta kirkosta ja olivat pakotetut vastoin tahtoaan muodostamaan oman kirkkonsa, jota sitten kutsuttiin evankeliseksi, protestanttiseksi tai – luterilaiseksi.
Toisaalta monet vallanhaluiset ruhtinaat – ja niitähän riitti senkin ajan Euroopassa – kokivat tilaisuutensa tulleen. Jos minun maani kirkko ei enää ole katolinen, vaan evankelinen, paavi ei enää ole kirkon pää. Mutta kenestä sitten tulee kirkon pää? No, ruhtinaastapa tietenkin! Luulenpa, että monella ruhtinaalla oli huomattavasti maallisemmat tarkoitusperät kuin alamaistensa uskon puhdistaminen, tuodessaan maahansa protestanttisen kirkon.
Pari esimerkkiä tästä. Englannin kuningas Henrik VIII halusi erota toisesta vaimostaan. Paavi ei suostunut myöntämään avioeroa. Henrik vihastui ja perusti anglikaanisen kirkon, johon tuotiin eräitä evankelisia ajatuksia, mutta jonka suurin eroavaisuus katoliseen kirkkoon nähden oli että kuningas Henrik, eikä paavi Leo, oli kirkon pää. Ja sitten Henrik myönsi itselleen avioeron ja meni naimisiin kolmannen kerran. Eikä se siihen loppunut – hänellähän oli lopulta vaimoja kaiken kaikkiaan seitsemän, yksi toisensa jälkeen. Tämä vaimo josta hän erosi pääsi kuitenkin helpolla niihin verrattuna jotka hän mestautti. Aikamoinen kirkon pää, eikö vain.
Toisena esimerkkinä voimme mainita oman kuninkaamme Kustaa Vaasan. Hän toi tosiaan uskonpuhdistuksen Ruotsiin (johon Suomi tietenkin siihen aikaan kuului), osittain uskonpuhdistajien Olaus Petrin ja Mikael Agricolan innoittamana. Kustaa Vaasan suurin innoitus ei kuitenkaan ollut teologia, vaan valta ja tietenkin raha. Luostareilla oli tähän aikaan suuria omaisuuksia. Näitä käytettiin ylläpitämään korkealaatuisia sairaaloita, kouluja ja kirjastoja. Terveydenhuolto ja kulttuuri eivät kuitenkaan kiinnostaneet kuningasta, vaan päästyään uskonpuhdistuksen myötä kirkon pääksi, hän sulki luostarit ja takavarikoi niiden omaisuuden täyttääkseen valtion silloinkin ammottavat rahakirstut. Vasta 1800-luvun aikana, neljättä vuosisataa myöhemmin, sairaanhoito ja koulutus rupesivat saavuttamaan uskonpuhdistusta edeltävän laajuutensa Ruotsissa ja Suomessa.
Nämä olivat esimerkkejä uskonpuhdistuksen poliittisista seurauksista. Jos tässä olisi ollut kaikki mikä uskonpuhdistuksesta seurasi, ei uskonpuhdistuksen muistopäivää olisi tarpeen viettää, vaan sen sijaan jonkinlaista surupäivää.
Onneksi monet pahat seuraukset ja ylilyönnit ovat aikojen saatossa korjaantuneet. Emme enää taistele katolisen kirkon kanssa, vaan myönnämme sen olevan äitimme, josta voimme oppia yhtä sun toista, vaikka onkin asioita joista olemme eri mieltä. Sosiaali- ja terveyshuolto pelaa jälleen. Ja niin edelleen.
Uskonpuhdistuksella ja Lutherin toimilla on kuitenkin ollut myös myönteisiä seurauksia. Siksi kutsumme yhä itsemme luterilaisiksi, oppi-isämme vastustuksesta huolimatta – ja huolimatta siitä, että meitä voidaan luulla Martin Luther Kingin seuraajiksi. Mikä ei ehkä sinällään olisi niin paha asia.
Luther opetti, ja me luterilaiset uskomme, että pelastumme uskon kautta, armosta, Kristuksen tähden. Meidän ei tarvitse pelastautuaksemme tuottaa hyviä tekoja, vaan Kristus on jo tehnyt kaiken sen mikä on pelastumiseen tarpeen. Hän antaa meille tämän lahjan suuren rakkautensa ja armonsa takia, ja meidän on vain otettava vastaan tämä lahja uskomalla siihen ja häneen.
Hyvät teot eivät tietenkään sinällään ole pahasta. Se että pelastuksemme ei riipu teoista ei tietenkään tarkoita että meidän pitäisi varmuuden vuoksi ruveta tekemään pahaa. Mutta teot ovat uskon ja pelastuksen seurauksia, eivät niiden perusta.
Martti Luther opetti meille mikä uskon perusta on: Kristus. Hänet julistettiin pannaan siitä hyvästä. Martin Luther King näytti meille että kristillisellä uskolla ja lähimmäisenrakkaudella voi olla poliittisiakin seurauksia. Hänet murhattiin siitä hyvästä. Jos seuraamme näitä Luthereita huomaamme että usko voi olla joillekin uhka. Usko on vaarallista, koska usko siirtää vuoria, niin kuin sanonta kuuluu.
Mutta silti, tai ehkä siksi, haluan uskoa, haluan olla luterilainen, ennen kaikkea: haluan olla kristitty. Jumala olkoon kanssamme!
Nouskaamme nyt tunnustamaan tämä yhteinen kristillinen uskomme.
Kollegani siis kerran kuussa matkusti junalla Virosta koko suuren Venäjän halki toimittaakseen jumalanpalveluksen ja hoitaakseen muita papillisia tehtäviä Vladivostokissa. Junamatka kesti kolme päivää suuntaansa, mikä tarkoitti että hän oli matkoilla yli viikon joka kuukausi. Sen on täytynyt olla rasittavaa.
Istuessaan junassa kollegani tietenkin keskusteli kanssamatkustajiensa kanssa. Yksi heistä kysyi kerran mitä hän teki ammatikseen. ”Olen luterilaisen kirkon pappi,” tämä vastasi. ”Vai niinkö? Onko sellainen kirkko jo ehditty perustaa?” toinen kysyi. ”Kuinka niin?” kysyi pappi. ”Niin, eihän siitä ole niin kauan kun hän kuoli.” – ”Siis – kuka kuoli?” – ”No mutta, Martin Luther King, tietenkin.”
Tämä väärinkäsitys osoittaa meille kaksi asiaa. Ensinnäkin huomaamme millä tasolla uskonnonopetus oli neuvostovallan aikaisissa kouluissa – jos sitä lainkaan olisi ollut. Toiseksi huomaamme mikä merkitys uskontokunnan nimellä voi olla. Meidän kirkkomme, kuten myös tohtori King, on saanut nimensä Martti Lutherin mukaan.
Tämä olisi kauhistuttanut Lutheria itseään. Hän ei halunnut että hänen seuraajansa kutsuisivat itseään luterilaisiksi, vaan että he tuntisivat ja tiedostaisivat itsensä kristityiksi. Eihän Luther, vaan Kristus, ollut kuollut heidän syntiensä tähden. Kristus oli Lutherille kaiken keskus – ja siinä meidän on syytä seurata Lutheria.
Kun Luther naulasi 95 teesinsä Wittenbergin kirkonoveen lokakuun 31. pnä 1521, tasan 483 vuotta sitten, hän ei aikonut tuottaa sellaista kumousta kirkossa kun siitä sitten syntyi. Hän tahtoi puhdistaa kirkon ja uskon siitä kuonasta joka siihen ajan myötä ja matkan varrella oli tarttunut. Luther kuitenkin piti kirkkoa sinällään suuressa arvossa, ja usko Kristukseen oli hänelle kaikki kaikessa; se piti tuoda voimakkaasti esille.
Lutherin ajatuksilla oli kuitenkin myös poliittisia seurauksia, joita hän, teologiparka, ei ollut tullut ajatelleeksi. Nämä seuraukset koettiin toisaalta uhkana ja toisaalta mahdollisuutena.
Kirkon vallanpitäjät, paavi Leo XIII etunenässä, tunsivat valtansa perustan uhatuksi, ja kävivät siksi vastahyökkäykseen, jonka seurauksena Luther seuraajineen saivat lähtöpassit katolisesta kirkosta ja olivat pakotetut vastoin tahtoaan muodostamaan oman kirkkonsa, jota sitten kutsuttiin evankeliseksi, protestanttiseksi tai – luterilaiseksi.
Toisaalta monet vallanhaluiset ruhtinaat – ja niitähän riitti senkin ajan Euroopassa – kokivat tilaisuutensa tulleen. Jos minun maani kirkko ei enää ole katolinen, vaan evankelinen, paavi ei enää ole kirkon pää. Mutta kenestä sitten tulee kirkon pää? No, ruhtinaastapa tietenkin! Luulenpa, että monella ruhtinaalla oli huomattavasti maallisemmat tarkoitusperät kuin alamaistensa uskon puhdistaminen, tuodessaan maahansa protestanttisen kirkon.
Pari esimerkkiä tästä. Englannin kuningas Henrik VIII halusi erota toisesta vaimostaan. Paavi ei suostunut myöntämään avioeroa. Henrik vihastui ja perusti anglikaanisen kirkon, johon tuotiin eräitä evankelisia ajatuksia, mutta jonka suurin eroavaisuus katoliseen kirkkoon nähden oli että kuningas Henrik, eikä paavi Leo, oli kirkon pää. Ja sitten Henrik myönsi itselleen avioeron ja meni naimisiin kolmannen kerran. Eikä se siihen loppunut – hänellähän oli lopulta vaimoja kaiken kaikkiaan seitsemän, yksi toisensa jälkeen. Tämä vaimo josta hän erosi pääsi kuitenkin helpolla niihin verrattuna jotka hän mestautti. Aikamoinen kirkon pää, eikö vain.
Toisena esimerkkinä voimme mainita oman kuninkaamme Kustaa Vaasan. Hän toi tosiaan uskonpuhdistuksen Ruotsiin (johon Suomi tietenkin siihen aikaan kuului), osittain uskonpuhdistajien Olaus Petrin ja Mikael Agricolan innoittamana. Kustaa Vaasan suurin innoitus ei kuitenkaan ollut teologia, vaan valta ja tietenkin raha. Luostareilla oli tähän aikaan suuria omaisuuksia. Näitä käytettiin ylläpitämään korkealaatuisia sairaaloita, kouluja ja kirjastoja. Terveydenhuolto ja kulttuuri eivät kuitenkaan kiinnostaneet kuningasta, vaan päästyään uskonpuhdistuksen myötä kirkon pääksi, hän sulki luostarit ja takavarikoi niiden omaisuuden täyttääkseen valtion silloinkin ammottavat rahakirstut. Vasta 1800-luvun aikana, neljättä vuosisataa myöhemmin, sairaanhoito ja koulutus rupesivat saavuttamaan uskonpuhdistusta edeltävän laajuutensa Ruotsissa ja Suomessa.
Nämä olivat esimerkkejä uskonpuhdistuksen poliittisista seurauksista. Jos tässä olisi ollut kaikki mikä uskonpuhdistuksesta seurasi, ei uskonpuhdistuksen muistopäivää olisi tarpeen viettää, vaan sen sijaan jonkinlaista surupäivää.
Onneksi monet pahat seuraukset ja ylilyönnit ovat aikojen saatossa korjaantuneet. Emme enää taistele katolisen kirkon kanssa, vaan myönnämme sen olevan äitimme, josta voimme oppia yhtä sun toista, vaikka onkin asioita joista olemme eri mieltä. Sosiaali- ja terveyshuolto pelaa jälleen. Ja niin edelleen.
Uskonpuhdistuksella ja Lutherin toimilla on kuitenkin ollut myös myönteisiä seurauksia. Siksi kutsumme yhä itsemme luterilaisiksi, oppi-isämme vastustuksesta huolimatta – ja huolimatta siitä, että meitä voidaan luulla Martin Luther Kingin seuraajiksi. Mikä ei ehkä sinällään olisi niin paha asia.
Luther opetti, ja me luterilaiset uskomme, että pelastumme uskon kautta, armosta, Kristuksen tähden. Meidän ei tarvitse pelastautuaksemme tuottaa hyviä tekoja, vaan Kristus on jo tehnyt kaiken sen mikä on pelastumiseen tarpeen. Hän antaa meille tämän lahjan suuren rakkautensa ja armonsa takia, ja meidän on vain otettava vastaan tämä lahja uskomalla siihen ja häneen.
Hyvät teot eivät tietenkään sinällään ole pahasta. Se että pelastuksemme ei riipu teoista ei tietenkään tarkoita että meidän pitäisi varmuuden vuoksi ruveta tekemään pahaa. Mutta teot ovat uskon ja pelastuksen seurauksia, eivät niiden perusta.
Martti Luther opetti meille mikä uskon perusta on: Kristus. Hänet julistettiin pannaan siitä hyvästä. Martin Luther King näytti meille että kristillisellä uskolla ja lähimmäisenrakkaudella voi olla poliittisiakin seurauksia. Hänet murhattiin siitä hyvästä. Jos seuraamme näitä Luthereita huomaamme että usko voi olla joillekin uhka. Usko on vaarallista, koska usko siirtää vuoria, niin kuin sanonta kuuluu.
Mutta silti, tai ehkä siksi, haluan uskoa, haluan olla luterilainen, ennen kaikkea: haluan olla kristitty. Jumala olkoon kanssamme!
Nouskaamme nyt tunnustamaan tämä yhteinen kristillinen uskomme.
