Karl af Hällström:
Tyyne Tiaisen siunauspuhe
Hyvän Paimenen kirkko, Helsinki 5.7.2010
Tyyne Tiaisen siunauspuhe
Hyvän Paimenen kirkko, Helsinki 5.7.2010
Hyvät Tyyne Tiaisen sukulaiset ja ystävät!
Tyyne-täti sai elää pitkän ja vaiherikkaan elämän. Hän syntyi Suomen suurruhtinaskunnassa, joka kuitenkin itsenäistyi kun hän oli kolmen vanha. Hän tapasi työnantajansa Karjalassa, kun ”tohtori”, kuten Tyyne-täti isoäitiäni kutsui, muutti sinne perheineen. Tämä olikin eräänlainen elämänkumppanuus. Kun ”tohtorin” mies, isoisäni, oli kaatunut jatkosodassa, Tyyne-täti hoiti kotia ja lapsia ”tohtorin” työskennellessä, ja kun perhe joutui Karjalasta evakkoon, oli Tyyne-täti mukana luonnollisena osana perhettä. Perhe muutti muutamaan otteeseen ympäri Suomea ”tohtorin” työn perässä, kunnes hän jäi eläkkeelle Inkoon kunnallislääkärin virasta 1960-luvun lopussa. Silloin tytöt olivat jo aikuisia, ja Tyyne-täti ja hänen ”tohtorinsa” muuttivat Helsingin Laajasaloon, missä me lapsenlapset mielellämme vierailimme. Jäätyään korkeassa iässä vihdoin eläkkeelle, Tyyne-täti muutti Turkuun, jossa hän sitten viimeiset vuotensa viettikin.
Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä (4:9-10) sanotaan: Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
Minusta näemme jotain Tyyne-tädistäkin tässä raamatunkohdassa. Opimme rakkautta, emme rakastamalla, vaan tulemalla rakastetuiksi. Ja tässä Tyyne-täti oli ylivertainen. Hän hoiti taloutta, lapsia ja lapsenlapsia, ja osoitti tällä tavoin rakkauttaan. Hänhän ei ollut suuri varreltaan – jo ollessani teini-ikäinen hän tuli leukani alle ”sateen pittoon” – mutta suurempaa sydäntä saa etsiä kaukaa. Rakastamalla hän opetti meille mitä rakkaus on. Ja me olimme voimattomia tekemään muuta kuin rakastaa häntä takaisin.
Isäni, joka oli seurakuntaneuvoston jäsen ja siksi jonkinmoinen hengellinen auktoriteetti Tyyne-tädin silmissä, sanoi kerran leikillään hänelle: ”Tyyne, sinä et koskaan pääse taivaaseen!” Tyyne-täti tietenkin hätkähti ja kysyi: ”Kuinka niin?” – ”No,” vastasi isä, ”kun sinun ruokasi on niin syntisen hyvää!” Siihen Tyyne-täti hymyillen: ”Kuule Jakob, minä nappaan karjalanpaistin kainaloon, niin eiköhän se Pietari päästä minut sisään!”
En tiedä, heltyykö Pietari karjalanpaistista, mutta uskon vakaasti, että rakkaudella on suuri arvo Taivaan portilla. Minä en pysty ratkaisemaan – enkä sitä haluaisi! – kuka pääsee Jumalan valtakuntaan. Mutta olen varma siitä, että jos minä joskus sinne pääsen, niin Tyyne-täti on portilla minua vastassa ja tulee ”sateen pittoon”.
Kiitos, Tyyne-täti, kaikesta!
Tyyne-täti sai elää pitkän ja vaiherikkaan elämän. Hän syntyi Suomen suurruhtinaskunnassa, joka kuitenkin itsenäistyi kun hän oli kolmen vanha. Hän tapasi työnantajansa Karjalassa, kun ”tohtori”, kuten Tyyne-täti isoäitiäni kutsui, muutti sinne perheineen. Tämä olikin eräänlainen elämänkumppanuus. Kun ”tohtorin” mies, isoisäni, oli kaatunut jatkosodassa, Tyyne-täti hoiti kotia ja lapsia ”tohtorin” työskennellessä, ja kun perhe joutui Karjalasta evakkoon, oli Tyyne-täti mukana luonnollisena osana perhettä. Perhe muutti muutamaan otteeseen ympäri Suomea ”tohtorin” työn perässä, kunnes hän jäi eläkkeelle Inkoon kunnallislääkärin virasta 1960-luvun lopussa. Silloin tytöt olivat jo aikuisia, ja Tyyne-täti ja hänen ”tohtorinsa” muuttivat Helsingin Laajasaloon, missä me lapsenlapset mielellämme vierailimme. Jäätyään korkeassa iässä vihdoin eläkkeelle, Tyyne-täti muutti Turkuun, jossa hän sitten viimeiset vuotensa viettikin.
Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä (4:9-10) sanotaan: Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
Minusta näemme jotain Tyyne-tädistäkin tässä raamatunkohdassa. Opimme rakkautta, emme rakastamalla, vaan tulemalla rakastetuiksi. Ja tässä Tyyne-täti oli ylivertainen. Hän hoiti taloutta, lapsia ja lapsenlapsia, ja osoitti tällä tavoin rakkauttaan. Hänhän ei ollut suuri varreltaan – jo ollessani teini-ikäinen hän tuli leukani alle ”sateen pittoon” – mutta suurempaa sydäntä saa etsiä kaukaa. Rakastamalla hän opetti meille mitä rakkaus on. Ja me olimme voimattomia tekemään muuta kuin rakastaa häntä takaisin.
Isäni, joka oli seurakuntaneuvoston jäsen ja siksi jonkinmoinen hengellinen auktoriteetti Tyyne-tädin silmissä, sanoi kerran leikillään hänelle: ”Tyyne, sinä et koskaan pääse taivaaseen!” Tyyne-täti tietenkin hätkähti ja kysyi: ”Kuinka niin?” – ”No,” vastasi isä, ”kun sinun ruokasi on niin syntisen hyvää!” Siihen Tyyne-täti hymyillen: ”Kuule Jakob, minä nappaan karjalanpaistin kainaloon, niin eiköhän se Pietari päästä minut sisään!”
En tiedä, heltyykö Pietari karjalanpaistista, mutta uskon vakaasti, että rakkaudella on suuri arvo Taivaan portilla. Minä en pysty ratkaisemaan – enkä sitä haluaisi! – kuka pääsee Jumalan valtakuntaan. Mutta olen varma siitä, että jos minä joskus sinne pääsen, niin Tyyne-täti on portilla minua vastassa ja tulee ”sateen pittoon”.
Kiitos, Tyyne-täti, kaikesta!
